Muistan ajatelleeni viimeisenä vapaana kesänäni ennen koulun alkua, että nyt elämä alkaa olla ohi. Katsoin taaksepäin ja katsoin eteenpäin ja näin, että elämän parhaat vuodet ovat takana. Nyt minulta viedään vapaus, en enää koskaan saa olla vapaa.
Minä vihasin koulua. Sinä et voi edes ymmärtää, kuinka syvästi minä vihasin koulua. Sinä omahyväinen ylimielinen ylpeä pikku paskiainen kuvittelet, että sinä kykenet ymmärtämään minua. Et kykene. Sinun henkinen kapasiteettisi ei riitä käsittämään, että 6-vuotias voi tuntea sellaista vihaa. Luulet ja kuvittelet ymmärtäväsi, mutta et ymmärrä todella. Älä siis tule tänne pätemään ja kerskailemaan.
Vihani johtui nimenomaan siitä, että menetin vapauteni. Minä vihasin työntekoa, vaivannäköä. Olen luultavasti ihmiskunnan tähänastisen historian mukavuudenhaluisin ihminen. Olen laiska herkkusuu. Mikä se oli se venäläinen romaani, jota en ole lukenut ja joka kertoo laiskimuksesta? Minä olen sellainen, olin sellainen jo 6-vuotiaana.
Se mikä pelasti koulunkäyntini oli pelkurimaisuuteni: en uskaltanut lintsata enkä jättää kotitehtäviä tekemättä, koska pelkäsin sitä häpeää ja ahdistusta, jota minuun kohdistetut moitteet minussa aiheuttaisivat. Menin aina sieltä, mistä aita on matalin, käytin paljon aivovoimaa työmäärän minimoimiseen, mutta sen minimin tein aina tunnollisesti. En siksi, että olen tunnollinen ihminen, vaan siksi, että olen säälittävä raukka ja pelkuri.
Pelkuruuteni ja raukkamaisuuteni tässä suhteessa kuitenkin helpotti yläasteelle tultaessa, luultavasti seitsemännen luokan kevääseen mennessä. Minä näet muistan hetken englannin tunnilta, ja luulen, että se tapahtui seitsemännen luokan keväällä. Englannin tunnilla kinastelin opettajan kanssa jostakin, intin vastaan jostakin, ja silloin yhtäkkiä päässäni muodostui kysymys: mitä järkeä tässä on? miksi minä tässä intän vastaan? tämä on täysin merkityksetöntä. Sinä silmänräpäyksenä minä vaikenin, ja siitä asti olen pysynyt vaiti. Jos ehkä oletkin kuullut minun joskus puhuvan, et silti ole kuullut minun todella puhuvan. Tuosta hetkestä englannintunnilla alkaen kaikki puhumiseni on ollut vain eräs vaikenemisen muoto. Tuosta hetkestä alkoi myös masennukseni, joka ei koskaan väistynyt. Tuolla hetkellä myös lopetin koulunkäynnin. En tehnyt enää edes minimiä. Niinpä en esimerkiksi koskaan oppinut ruotsia, jonka opetus alkoi vasta yläasteella. Englantia olin ehtinyt oppia ala-asteella sen verran, että pärjäsin jotenkuten myöhemmin, kun aloin tarvita sitä.
Tämä on minun elämäntarinani. Se on vihan, katkeruuden ja kostonjanon tarina. Viha siitä, että vapauteni riistettiin, kun täytin seitsemän vuotta (jo sitä ennen olin käynnyt kerran viikossa päiväkerhossa, ja vihasin sitäkin. Muistan yhä, kuinka jossakin yhteydesssä -- ja olin sillon luultavasti 6- tai 7- vuotias, jolloin se aika alkoi olla jo takana -- tulin sanoneeksi äidilleni, etten viihdy tai etten viihtynyt päiväkerhossa. Siinä yhteydessä äitini antoi ymmärtää, ettei siellä olisi ollut pakko käydä. Ei olisi ollut pakko! Minä olin ollut koko ajan siinä luulossa, että nimenomaan on pakko! Ja miksi? Sitä en tietenkään voinut ymmärtää, koska mitään järkevää syytä ei ollut nähtävissä.) Katkeruus siitä, että parhaat vuoteni varastettiin. Kostonjano siitä, että minua ei ajoissa ohjattu oikealle tielle. Ja nyt on iäksi liian myöhäistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti