1. Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys. Kirjoitin tästä jo kesäkuussa. Tämä on toiseksi huonoin koskaan lukemani kirja. Koraani on edelleen huonoin. Tekotaiteellisuus on sana, joka hakematta tulee mieleen. Väkisin väännetty paska on kolmen sanan kokoomus, joka hakematta tulee mieleen. Tyhjänpäiväinen sanatulva on sanapari, joka hakematta tulee mieleen. Tunnustan kuitenkin, että arvostelun ankaruuteen vaikuttaa ankaroittavasti kirjan suuri maine ja klassikkostatus.
2. Dostojevski: Rikos ja rangaistus. No niin! Nyt päästään asiaan! Palasin klassikkostatuksensa ansaitsevan klassikon pariin. Tämä oli Hollon suomennos. Tämä kuuluu itsestään selvästi jokaisen kunnon ihmisen lempikirjoihihn, ja lisäksi monien kunnottomienkin. Eri mieltä ovat vain iljettävät erikoisuudentavoittelijat. Rikos ja rangaistus ei ole sellainen kirja, josta on lupa olla eri mieltä.
3. Adolf Hitler: Taisteluni. Tämä itävaltalaiskirjailija tunnetaan ehkä enemmän puhetaidostaan ja poliittisista saavutuksistaan kuin kirjallisista kyvyistään, mutta tämä hänen omaelämäkerrallinen teoksensa, jonka hän kirjoitti poliittisen uransa alkuaikoina, on sangen kiinnostava katsaus viime vuosisadan alun poliittiseen tilanteeseen Saksassa ja Euroopassa.
4. Siionin viisaitten pöytäkirjat.Tämän klassikon lukemiseen minut innoitti Herr Hitlerin kirja, jossa nämä pöytäkirjat mainitaan. Juutalaiset pyrkivät maailmanherruuteen ja näissä pöytäkirjoissa kerrotaan, miten he aikovat sen tehdä.
5. Henry Ford: Kansainvälinen juutalainen. Tämä on ikään kuin suoraa jatkumoa edelliselle kirjalle. Ford viittailee paljon Siionin viisaitten pöytäkirjoihin ja siteeraa niitä suoraankin. Myös Herr Hitler mainitsee Fordin, mutta ei tainnut mainita suoranaisesti tätä Fordin kirjaa. Ilmeisesti hän kuitenkin oli lukenut sen, ja se oli innoittanut hänen politiikkaansa.
Ja kun nyt kerran natseista ja juutalaisista puhutaan, niin tahtoisin vielä suositella Hermann Göringin puolustuspuhetta ja vastauksia syyttäjien kysymyksiin Nürnbergin näytösoikeudenkäynnissä:
Göring vie amerikkalaisia kuin litran mittaa. Asetelma on eurooppalainen sivistys vs. amerikkalainen barbaria. Kuunneltuani Göringiä pari-kolmekymmentä tuntia olen vakuuttunut siitä, että hän oli viaton.
Sitten katsoin huvikseni sen uuden amerikkalaisen Göring-elokuvan. Se oli tyypillistä amerikkalaista paskaa. Göringistä oli tehty pelle tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan. Mutta historiallinen totuus on, että Nürnbergissä Göring näytti Amerikalle kaapin paikan.
Tahdon lopuksi vielä siteerata Douglas Kelleyä, amerikkalaista psykiatria, joka vietti Nürnbergissä aikaa natsisyytettyjen kanssa ja jolla on iso, jopa isoin osa mainitussa Göring-elokuvassakin. Hän kirjoittaa kirjassaan "22 Cells in Nuremberg" näin:
There seems little doubt that Hermann Goering has re-established himself in the hearts of his people. The Nuremberg trial has only strengthened this feeling; and history may well show that Goering won out at the end, even though condemned by the high court of the Allied powers.
2 kommenttia:
Olen pitkälti samaa mieltä, mutta älä sentään natsiksi rupea. Syö päärynöitä ja viljele puutarhaasi kellariloukossa.
Tarkoitatko, että olet pitkälti samaa mieltä kaikesta, mitä tässä postauksessa kirjoitin? Myöskö siitä, että Sadan vuoden yksinäisyys on teennäistä hevonvitunpaskaa?
Lähetä kommentti