Sadan vuoden yksinäisyys on tekotaiteellista paskaa

Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys voi hyvinkin olla toiseksi huonoin koskaan lukemani kirja. Huonoin on Koraani.

Tämä kirja on aivan hirvittävää hevonvitunpaskaa. Tekotaiteellista jaanausta. Sanakirjassa sanan "tekotaiteellinen" kohdalla pitäisi lukea vain "Sadan vuoden yksinäisyys". Tekemällä tehtyä paskaa. Väkisin venytettyä hevonsontaa. Merkityksetöntä, tarkoituksetonta, mitään tarkoitusta palvelematonta jaarittelua, sanoja sanojen vuoksi, musteen kulutuksen ainoana tarkoituksena sivujen täyttö. Jos kirja olisi puolet lyhyempi, se voisi olla ok. Siitä saisi ehkä kelvollisen pienoisromaanin. Tämä on ehkä ainoa kirja, jota lukiessa olen tullut vihaiseksi. Vihaiseksi siitä, että minut pannaan nielemään tätä teennäistä paskaa, itsetarkoituksellista sontaa, "hassuttelua", typerää erikoisuudentavoittelua, on kuin lahjaton näpertelijä istuisi paskalla ja pinnistelisi naama irveessä, kunnes pönttöön plumpsahtaa säälittävä pikku pökäle, johon paskantaja hieroo lisää paskaa, jotta siitä tulisi säälittävä iso pökäle. Tämä on taitamattoman tahrurin väkisin puserrettua paskaa, kovaa jöötiä. Kaipa kirjailijan saama Nobel-palkinto annettiin säälistä, ehkä kriittisen teorian hengessä (sorrettuja eteläamerikkalaisia!) tai jotain muuta yhtä naurettavaa ja säälittävää hevonvitunpaskaa. Hyi helvetti että on huono kirja.